Tämä blogikirjoitus on julkaistu Naiseuden voima -sivustolla 20.12.2018

Kun synnymme tähän maailmaan, kehosta tulee kotimme. Ilman sitä emme voisi olla täällä, näkyvänä ja kokea tätä elämää tässä ja nyt. Yleensä lapsena olemme vahvasti kehossa. Elämme tässä hetkessä. Olemme hereillä ympäröivälle maailmalle. Aistimme. Kosketamme. Laulamme ja leikimme. Teemme kärrynpyöriä, ihmettelemme ruohon tuntua jalkapohjissa ja hiekan mursketta hampaiden välissä. Itkemme kun itkettää, nauramme kun nauru purskahtaa esille. Käytämme kehokotiamme nauttimaan elämästä ja ilmentämään sitä sielua, joka tänne syntyessään sai fyysisen muodon. Mutta elämään kuuluu myös vastoinkäymiset, kipu ja satuttavat tunteet. Meillä jokaisella tapahtuu elämässä asioita, jotka voi vähitellen saada meidät erkaantumaan tästä kehostamme ja sitä myöten myös puhtaasta elämän ilosta ja nautinnosta.

Joskus jo syntymässä tapahtuu erkaantumista henkisen ja kehollisen itsemme välillä. Tänne maailmaan syntyminen voi jättää sisällemme pelkoa tai kehoomme kipua, joka alitajuntaisesti estää meitä alun perinkään asettumasta kehoon ja tähän maailmaan. Vaikka itse syntymä olisi kuinka helppo ja lempeä, jo syntymä itsessään on jokaiselle jonkinlainen trauma, koska silloin meidät erotetaan äidistä, siirrymme ykseyden tilasta erillisyyden maailmaan, omaksi yksilöksi, joka ei enää olekaan osa äitiä. Syntymän jälkeen elämään kuuluvat kipeät, niin henkiset kuin fyysiset kokemukset lisääntyvät. Joidenkin tarina on rankempi kuin toisten, mutta kukaan ei jää ilman elämän koettelemuksia.

Jos ihminen on onnekas siten, että hänelle on annettu turvallinen ja rakastava ympäröivä maailma ja tuki, palautuminen haavoittavista kokemuksista on helpompaa. Jos taas ei, jokainen kokemus voi luoda vain entistä syvempää sisäistä erillisyyttä ja jokin pelästynyt sielumme osa ei enää palaakaan takaisin kotiin. Etenkin turvattomuutta ja rakkaudettomuutta kokeva ihminen voi vähitellen paeta kehollisuutta, oppia karttelemaan haavoittunutta inhimillisyyttään ja rakentaa yhä paksumpia suojia aidon itsensä ympärille. Yleensä tämän kaiken tekee täysin tiedostamattaan. Elämä haavoittaa kuitenkin meistä jokaista. Harva ihminen, jos kukaan, on sisäisesti niin vahva, ettei sydämeen sivallettu sana tuottaisi kipua, pettäminen vavahduttaisi luottamusta tai mikään elämän isku pakottaisi pakenemaan, tavalla tai toisella.

Vaatii valtavaa sisäistä voimaa kohdata pakenematta fyysinen tai henkinen uhka. Etenkin jos ihminen elää pitkän aikaa traumaattisissa oloissa, haastavissa elämän olosuhteissa tai esimerkiksi kärsii sairaudesta tai kokee vaarallisen onnettomuuden –  se kaikki voi kuin työntää pois kehosta, pakenemaan kärsimyksellistä ihmisyyden kokemusta. Kehosta voi tulla kuin häkki, jossa ei tunne olevansa vapaa ja voimallinen. Mitä haavoittuneempi on, sitä kauemmaksi muurien taakse on linnoittauduttava tai lentää tavoittamattomana eteerisenä valo-olentona, ettei vaan kukaan pääse tulemaan liian lähelle. Ettei vaan tule uudelleen haavoitetuksi.

Tämä on myös täysin luonnollinen sisäinen suojelumekanismi. Sisäänrakennettu viisautemme varmistaa selviytymisemme dissosioitumalla, ulkoistamalla kokemuksestamme ja suojautumalla hyväksi katsomallaan tavalla. Nimittäin juuri kehossa oleminen mahdollistaa kivun kokemuksen, aivan kuten kaikkien muidenkin tunteiden, myös hyvien tunteiden kokemisen. Mitä vahvemmin olemme kehossa läsnä, sitä vahvemmin aistimme ja tunnemme kaiken. Kuitenkin joskus fyysinen tai henkinen kipu on niin suuri, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erkaantua. Paeta vaikkapa mielikuvitusmaailmaan, aineisiin, työhön tai henkisyyteen  – kunhan ei tarvitse olla tässä ja nyt ja kokea enää uudelleen sitä kipua mitä joskus lähti karkuun. Näin sisälle syntyy kuilu, eheys rikkoontuu, yhteys katkeaa niin itseen kuin sitä kautta muihin. Yhtäkkiä voikin olla kuin kaksi erillistä ihmistä samassa – kehokuori ja jossain muurien takana oleva tai eteerisenä liihottava värisevä, haavoittunut, hylätyksi tullut ja yksinäinen sielu.

Etenkin naisen silmin katsottuna, erillisyyttä kehostamme saa aikaan myös kaikki ne kokemukset, jolloin koemme kehon pettävän meidät. Se ei täytäkään omia tai ympäröivän maailman asettamia odotuksia. Ei olekaan tarpeeksi kaunis tai tietyn mallinen. Etenkin naiset tunnistavat tämän. Nainen kokee helposti erivahvuista inhoa, häpeää tai tuomitsemista kehoaan kohtaan, johtuen myös vahvasti opituista malleista ja lukemattomista odotuksia naisen kehoa kohtaan. Minulla ei olekaan sellainen vartalo, kuten jonkin määrittelemän mallin mukaan tulisi olla… En olekaan aina täydellinen, vaan vanheneva ja ryppyinen… En tulekaan raskaaksi silloin kun haluan, kehoni pettää minut keskenmenoilla ja sairauksilla… Kehoon liitetään epätäydellisyys rumuus, likaisuus ja häpeä. Vaikka suunta on myös kääntynyt takaisinpäin ja nämä asiat ovat esille enemmän kuin ehkä koskaan, aikojen saatossa olemme kulkeutuneet yhä kauemmaksi naisen kehon luonnollisuuden hyväksymisestä. Monelle keho on kuin objekti, jota voi muokata, tuomita, kohdella väärin ja jonka luonnollista rytmiä voi muuttaa, vaikka väkisin.

Historia on pitkä ja sen muuttaminen vie aikansa. Naisen kehoa on niin pitkään alistettu, arvosteltu, vaiennettu ja pahoinpidelty – niin itsen kuin jonkun toisen käsillä. Etenkin naisen kehoon on liitetty kaikki syntinen ja likainen. Naisen haluttiin olevan vallan alla, puhtaita, pyyteettömiä ja huomaamattomia – ja tällainen ajattelu elää edelleen vahvasti henkilökohtaisessa ja kollektiivisessa tietoisuudessa – saaden vain nykyaikaisen muodon. Naiset ovat oppineet jopa inhoamaan verta vuotavaa kehoaan ja maitoa valuvia rintojaan – vaikka kumpikin näistä kuvastaa naisen kehon ihmeellistä luomisvoimaa ja elämää ravitsevaa viisautta. Lopulta kuitenkin, naisen erillisyys kehosta on myös erillisyyttä feminiinisen energian villistä, kesyttämättömästä, uutta luovasta alkuvoimasta. Kehon kieltäminen on myös oman feminiinisen voiman ja viisauden kieltämistä kokonaisena ja ehjänä. Eikä tämä rajoitu vain naisiin. Yhtä lailla miehiltä on katkaistu siivet ja esimerkiksi yhteys feminiinisen energian herkkyyteen.

Koska tällainen kipua tuottava kehollisuus ja epätäydellinen ihmisyys tuntuu vain pettävän, mieli alkaa uskoa, että se on jotain mitä pitää vältellä ja juosta karkuun – tai toisaalta yrittää kontrolloida ja laittaa kuriin. Näin kärsimys voi vetää ajan myötä vinoon, niin että on yhä vaikeampi olla tässä ja nyt, ja tulee tarve juosta pakoon addiktioihin. Tällöin nainen voi lähteä etsimään tarkoitustaan ja hyvää oloa myös esimerkiksi henkisyydestä ja valosta. Siellähän on se täydellisyys, jota ei voi tässä epätäydellisessä kehollisuudessa ja ihmisyydessä olla…. Sehän on se pyyteetön rakkaus, joka auttaa minua kestämään läpi tämän ihmiselämän harhan… Tämä voi kuitenkin huomaamatta saada aikaan sen, että nainen kääntääkin selkänsä osalle itseään, kuin pyrkien pois tästä satuttavasta ja kärsimyksellisestä elämästä. Yhteys omaan sisäiseen suuruuteen ja tietoisen yhteyden luominen omaan sieluun ja suureen henkeen on oleellista, mutta sinne ei kuulu kadota. Olemmehan ihmisiä.

Kokonainen nainen on auki jokaiseen ilmansuuntaan. Hänellä on yhteys ylös ja alas sekä yhteys sekä itseen että ympäröivään maailmaan. Kokonaisuus syntyy siitä, että nainen on avautunut sisäiselle suuruudelleen, levittänyt siipensä avaten sydämensä ja tietoisuutensa. Samaan aikaan kokonainen nainen on vahvasti juurillaan, ihmiskehossa, jalat syvällä maan mullassa. Tämäkään ei ole joko-tai: henki tai materia, vaan kummatkin. Tarkoituksemme on kehollistaa henki ja sisäinen valomme.  Se on sitä, että olemme läsnä kehossamme, hetki hetkeltä aidompana – näkyvänä ja kuuluvana sellaisena kuin olemme. Kuin majakka, joka loistaa valoaan siellä missä on, jo pelkällä olemuksellaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa elämässä koettujen fyysisten ja henkisten kipujen ja haavojen kohtaamista ja parantamista. Kaiken sen hyväksymistä ja anteeksiantamista mikä alun perin synnytti sisäistä erillisyyttä ja sai meidät kehostamme lähtemään. Se tarkoittaa elämän myötä syntyneiden suojien ja kerrosten purkamista, sekä opittujen valheiden ja vanhentuneiden tarinoiden irtipäästämistä. Kokonainen nainen oppii rakastamaan haavoittunutta itseään, pelokasta tai uhmakasta sisäistä lastaan, joka on samalla täydellinen juuri sellaisena, epätäydellisenäkin. Kokonainen nainen vähitellen oppii, että hän on turvassa kehossaan ja tässä maailmassa. Sitä myöten hän säteilee yhä kirkkaampaa omaa voimaa, itsenäistä, pelotonta rakkautta ja ylpeyttä itsestään juuri sellaisena kuin on, omassa ainutlaatuisuudessaan. Tällaisen eheyden ja kokonaisuuden kutominen on pitkä prosessi, luultavasti elinikäinen, koska ihmisenä emme tule valmiiksi tai täydelliseksi. Se on jatkuvaa nahkojen luomista, kerrosten kuorimista ja hyväksymistä yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta jossain kohtaa tämä työ myös palkitaan.

Mitä läsnäolevammin ihminen on kehossaan, sitä elävämmäksi elämä muuttuu. Kehollistunut henkisyys on voimallista ja katseet kääntävää. Aistit vahvistuvat, nautinto kasvaa. Läsnäolo vahvistuu. Voi kokea olevansa osa luontoa ja ympäröivää maailmaa. Kohtaamiset syvenevät. Syntyy aitous ja mutkattomuus. Tapahtuu uudelleen syntyminen, uusi tapa olla tässä maailmassa. Se ei poista elämän varjoja ja pimeyttä, mutta syntyy uudenlainen voima kohdata ja muuttaa ne. Elämä kehossa on enemmän tässä ja nyt, väreilevänä ja värikkäänä. Se synnyttää syvältä kumpuavaa iloa ja elämänvoimaa, joka muuttaa ja palvelee myös ympäröivää maailmaa. Koska lopulta vain tämä autenttinen yhteys itseen mahdollistaa kokonaisvaltaisen yhteyden myös muihin.

Aito ja syvä kohtaaminen voi tapahtua vasta kun ei ole vain tyhjä kuori tai eteerinen valo-olento, vaan tässä ja nyt, juuri sellaisena kuin on. Ihminen, joka kehollistaa hengen, luo näkymättömän näkyväksi sanojen, tekojen ja olemuksensa kautta.

Lämmöllä ja ilolla, Katja