Tämä kirjoitus on julkaistu Viisas Elämä -sivustolla 26.11.2018

***

Naiseuteeni liittyy syviä haavoja ja trauma, joka ei ole vain henkinen, vaan puhkaissut aikanaan myös fyysisen sairauden. Itsensä parantamisen polku on ollut pitkä, enkä voi vieläkään sanoa olevani parantunut. En tiedä voinko sanoa niin koskaan. Ehkä jotkin haavat eivät poistu kokonaan, mutta ehkä ne kuitenkin puhdistuvat ja arpeutuvat. On kuitenkin yksi asia, joka on mahdollistanut muutoksen, askeleita kohti parantumista. Se on turvallisuuden tunne, joka on syntynyt jonkin suuremman näkymättömällä kämmenellä ja toisen ihmisen sylissä.

Minun parantumisen polulla tuo turva on rakentunut ensin suhteessa johonkin suurempaan. Haavojen ollessa vielä täysin auki ja trauman ollessa tuore, turvani alkoi rakentua suhteessa näkymättömään; valoon, jumalaan, rakkauteen – miksi sitä haluaakaan kutsua. Oman sisäisen itsetuntemuksen matkan myötä sisälläni on syntynyt syvä luottamus siihen, että jokin suurempi kantaa minua. Tunnen olevani henkisesti turvassa, koska olen kokenut näkymättömän ihmeellisen kosketuksen ja sen, ettei se ole koskaan hylännyt minua. Tämä on täysin sisäinen kokemus turvasta – suuri ja horjumaton. Mutta se on myös pyytänyt paljon. Se on tarkoittanut paljosta luopumista, tuntemattomalle antautumista, uskallusta luottaa pelkkään intuitioon. Se on tarkoittanut henkisten rajojen asettamista, sen oivaltamista mikä todella kuuluu minulle, mikä ei. Sitä mukaa kun olen oppinut milloin saan sanoa kyllä ja milloin ei, sisäinen turvallisuuden tunteeni on vahvistunut. On kuin minun ympärilleni olisi ajan myötä kerääntynyt joukko suojelijoita, ja sisälleni näkymätöntä valovoimaa, jonka turvin voin tarpeen mukaan laskeutua vaikka tummaan toivottomuuteen tietäen, että löydän sieltä aina tien ulos. Tämä turvan tunne ja luottamus suurempaan on antanut voimaa antaa anteeksi ihmisille ja itselleni sekä päästää irti niistä myrkyllisistä ajatuksista ja peloista, jotka ovat estäneet parantumasta.

Mutta tämä yksinään ei ole riittänyt parantumiseen. Sama turvallisuuden tunne on synnyttävä suhteessa ympäröivään maailmaan, muihin ihmisiin, myös niihin, joihin haavat ja trauma liittyvät. En usko että kukaan ihminen on niin itseriittoinen, että voisi saada kaiken tarvitsemansa vain suhteessa johonkin suurempaan. Välillä tällaiseen ajatukseen törmää ns. henkisellä polulla olevien ihmisten kanssa jutellessa. Aivan kuin oivallus elämän harhasta ja illuusiosta voisi tuosta vain ohittaa tähän ihmiselämään kuuluvat kokemukset. Mielestäni näin ajatellen, tulee kieltäneeksi kokonaan oman ihmisyytensä. Ihminen on epätäydellinen ja keskeneräinen, enemmän tai vähemmän rikkonainen. Uskon, toivon ja rakkauden lisäksi ihminen tarvitsee ihmistä. Monia ihmisiä. Tosin toisaalta tällainen kieltäminen on ymmärrettävää, koska juuri ihmisyys on kaikista kipeintä kohdata. Juuri siellä ihmisyydessähän meidän haavat ja varjot ovat. Juuri ihminen meissä pelkää, tuntee tunteet kehossaan ja suojelee itseään. Ei meissä oleva sisäinen suuruus tai jumaluus pelkää tai suojele itseään.

Koska käsittelen työssäni naiseuden teemoja sekä esimerkiksi feminiinisen ja maskuliinisen energian tasapainoa, lähestyn turvallisuuden tunnetta myös tämän kautta. Jokaisessa ihmisessä on niin feminiininen kuin maskuliininen energia – sisäinen nainen ja mies. Tuo feminiininen puoli meissä kukoistaa, luo uutta ja voi hyvin, kun se kokee turvaa, joka taas syntyy maskuliinisesta energiasta. Terve maskuliininen energia luo rauhallisen, vankkumattoman läsnäolon ja pysyvän tilan – kuin sylin, jossa voi tuntea olevansa turvassa. Tämä tapahtuu sisäisesti, oman feminiinisen ja maskuliinisen puolen etsiessä tasapainoa, mutta myös suhteessa toiseen ihmiseen.

Esimerkiksi, jos nainen on tullut rikki revityksi parisuhteessa, on hänen siitä eteenpäin mennäkseen tehtävä sisäistä parantumistyötä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi oman rajattomuuden, uhriuden tai oman arvon kohtaamista ja itsensä rakastamisen opettelua. Tätä työtä itsensä kanssa voi tehdä myös tutkimalla sisäisen feminiinisen ja maskuliinisen energian terveitä ja epäterveitä malleja. Tämä sisäinen työ ei kuitenkaan yksinään riitä. Rikki revityksi tulemisen kokemus ei ole synnyttänyt turvattomuutta ja epäluottamusta vain sisäisesti, vaan myös suhteessa toisiin ihmisiin. Jotta eheytyminen ja uusi korjaava, turvallinen kokemus voi syntyä, se vaatii ei vain itsensä, vaan myös toisen ihmisen kohtaamista. Rikki revityn ihmisen sisäinen eläin kuitenkin välttelee tätä kaikin mahdollisin tavoin. Miksi se menisi taas syliin, joka on aikaisemmin satuttanut? Miksi se menisi suoraan siihen ansaan, joka on aikaisemmin johtanut lähes kuolemaan? Tämän tehdäkseen nainen tarvitsee suurta turvallisuuden tunnetta. Ilman kohtaamista parantuminen on ehkä mahdotonta, koska muuttuakseen ihminen tarvitsee kokemuksen. Särkyneen ihmisen on saatava korjaava kokemus siitä että hän on turvassa. Se mahdollistaa vähittäisen eheytymisen ja parantumisen ihmeen.

Sen lisäksi että on itse uskallettava kohdata omat haavansa ja itse opeteltava rakastamaan omaa sisäistä haavoittunutta sisintä, on annettava myös toisen nähdä se. Silloinkin, kun se nostaa häpeää, tarvetta paeta paikalta, itseinhoa tai itsesyytöstä. Haasteellisinta on olla haavoittuvainen ja näyttää oma pieni, heikko, traumasta haavoilla tärisevä minä, jonka voi tallata yhdellä sanalla. Mutta parantuakseen juuri sen osan tulisi saada tulla turvallisesti toisen ihmisen todistamaksi ja hyväksymäksi.

Kunpa meillä kaikilla olisi mahdollisuus olla hetki turvallisessa ja hyväksyvässä sylissä, jossa saamme olla heikkoja ja haavoittuvaisia. Monesti pyydämmekin tätä, itse sitä tajuamattamme. Teemme sen kuin pieni lapsi, joka kiukullaan ja huudollaan haluaa tulla huomatuksi ja rakastetuksi. Samalla tavalla aikuinen voi vaikkapa hyökätä tai olla ilkeä – lopulta kuitenkin vain omaa haavoittunutta sisintään suojellen ja syvimmillään syliin kaivaten. Aikuinen voi kuitenkin pyytää ottaa syliin. Ainakin tätä tarvetta voi yrittää sanoittaa, joko auttavalle ammattilaiselle tai läheiselle, joka kykenee tarjoamaan turvallisen sylin, ollen läsnä, pidellen tilaa. Ehkä ainakin voisimme yrittää muistaa tämän useammin; pyytää syliin, ottaa syliin. Tarjota turvaa, hakeutua turvaan. Me voimme auttaa siten toisiamme parantumaan. Se ei tarkoita että antaa parantumisensa toisen käsiin, vaan päinvastoin, ottaa vastuun itsestään ja rakastaa itseään niin paljon, että antaa itsensä tulla rakastetuksi ja parannetuksi. Siten haavoittunut voi vähitellen lakata tärisemästä ja hengittää luottavaisemmin. Siten joku päivä haavoittunut voi katsoa arpiaan ja kokea voivansa olla turvallisesti se kuka aidosti on. Minäkin tätä kohti kulkien – välillä vieläkin raastavan kipeällä, mutta myös äärimmäisen kauniilla naiseuden parantumismatkalla.

Katja